Jenny Wilson – voi herranjestas nuo ruotsalaiset osaavat!

Artisti: Jenny Wilson

Tapahtuma-aika ja -paikka: 14.5., Tavastia

Hinta: 16€

Viihtyvyysaste: Minimalistista mahtipontisuutta ja musiikillista ammattitaitoa koko rahalla, yksi parhaita näkemiäni keikkoja

Posse: Blogimies, Anniak, Lotti, Lassi-with-the-hat ja Pablo Honey

——————————————————————————————————————————————————————

Heti alkuun on todettava, että kun jokunen kuukausi sitten sain kaveriltani toistuvien suositusten jälkeen Jenny Wilsonin molemmat levyt lainaan, löi varsinkin Hardships kovaa jo ensikuulemalta, enkä meinannut uskoa kuulemaani. Onnekseni Jenny ei ole vielä kasvanut Suomessa välittömästi loppuunmyyväksi artistiksi, sillä muuten omat piletit tälle keikalle olisivat olleet kiven alla, sen verran myöhässä oltiin taas liikkeellä.

Keikka vahvisti entisestään sitä ennakkoajatusta, että ko. artistilla on kasassaan aivan helvetin kova biisimateriaali jo kahden levyn jälkeen. Toinen toistaan tarttuvampiin kertosäkeisiin yhdistetyt nokkelat sovitukselliset ja rytmilliset ratkaisut biisistä toiseen takaavat sen, että vaikka Jennyllä olisi mahdollisuus nousta näennäisesti simppelin elektropopin ja rytmimusiikin monilta alueilta ammentavan musiikkinsa kanssa huomattavasti suuremmankin yleisön tietoisuuteen, jäänee tämäkin loistava artisti oman persoonallisen otteensa takia pienempien piirien suuruudeksi.

Lopulta loppuunmyyty tavastiallinen sai haluamansa Jenny Wilsonin kiivettyä lauteille rusettiaan ja hattuaan myöten pastillisävyihin verhoutuneena, ja vaikkei bändin yleisilme muutenkaan kovin hillitty ollut, ei laittautumisesta tai visuaalisesta ilmeestä missään vaiheessa tehty sitä yksinkertaisen kaunista itseään suurempaa numeroa. Sen sijaan se toimi sellaisenaan täydellisesti elegantin ja ajoittain jopa keimailevan esiintymisen kanssa, ja voikin todeta bändin näyttäytyneen juuri sellaisena miltä se kuulostikin – ylpeältä ja uljaalta. Nelijäseninen livebändi (joka koostui Jennyn basisti-laulaja-siskon lisäksi pelottavan ammattitaitoisesta ja ihastuttavasta multi-instrumentalistilikasta sekä maskuliinimagnusmaisesta rumpalista) antoi täydellisen taidonnäytteen siitä, kuinka vähäisestäkin määrästä samaan aikaan soivia soittimia voi saada aikaan todella monipuolisesti ja runsaasti soivan äänen, ja taas palata vain taputuksin rytmitettyyn säkeistöön ilman pienintäkään kitkaa tai notkahdusta keikan intensiteetissä.

Keikan aloitti Hardshipsin alun hittipotpuri The Path-Like A Fading Rainbow-Clattering Hooves, eikä alusta asti kiitettävästi mukanaolleen yleisön tarvinnut encoren odottamista lukuunottamatta päästää transsistaan irti hetkeksikään, sen verran vakuuttava ja menevä (ehkä toki myös melko odotettu) settilista oli. Uusi levy soitettiin jatkossakin lähes kokonaisuudessaan encoreen johdattanutta huikean ihanaa ja karun haikeaa Strings of Grassiä, keikan ainoita varsinaisia valokikkailuja hypnoottisen kertosäkeensä aikana tuonutta Wooden Chairiä ja keikan menevästi päättänyttä Only Here for the Fightia myöten. Love & Youth-debyytti ei myöskään jäänyt huomiotta, vaan settiin oli valittu selkeimmät ja menevimmät palat myös siltä. Varsinkin keikan kohokohdaksi noussut levyllä jopa hieman lattealta (ainakin jatkossa) kuulostava Summer Time – The Roughest Time oli vetona aivan täydellinen ja bändi onnistui saksofonin ja kolmen naisäänen avulla luomaan biisin rungon ympärille niin paljon tunnetta, äänimassaa ja täyteläistä harmoniaa että heikompaa alkoi jo hirvittämään huomatessaan, että kyseinen biisi meni kertaheitolla lähelle parhaita näkemiäni livevetoja ikinä.

Muutenkin keikan läpi laulanut naiskolmikko sai laulannan kuulostamaan aivan yhtä harmoniselta ja kauniilta kuin levyllä, joka on jo hieno suoritus sinänsä. Vaikka musiikkinsa suhteen melkoinen diktaattori olisikin, ei Jenny missään vaiheessa yrittänyt olla keikalla yhtään enempää kuin bändinjäsen. Niin laulannassa kuin soitannassakin luotettiin ihan yhtälailla livebändin jäsenten ammattitaitoon ja suvereeniuteen kuin Jennynkin, ja välillä huomasikin kuuntelevansa muiden laulamaa kertosäettä Jennyn huudellessa sekaan one-linereita. Esiintyminen ja siitä silminnähden nauttiminen olivat koko keikan ajan todella välitöntä ja sympaattista, eikä kuvaa ainakaan särkenyt se, että Jenny meni keikan jälkeen myyntipisteelleen ottamaan vastaan fanejaan ja jakamaan innokkaimmille nimikirjoituksia. Erityismaininta vielä upealle koskettimia, poikkihuilua, saksofonia ja eri helistimiä tauottomasti operoineelle taustabändiläiselle, aivan huikea esitys.

Kaiken kaikkiaan korkeat odotukseni kilometreillä ylittänyt keikka, joka hieman odotusten vastaisesti ei pyörinyt läheskään pelkästään Jennyn upean äänen tai viileän pinnan alla selkeästi kytevän räiskyvän persoonan ympärillä, vaan yleisölle tarjoiltiin vaivalla livetilanteeseen sovitettu yllättävän runsas ja huolettomasti soinut kokonaisuus, jonka vahvuus oli yhtälailla soittamattomissa nuoteissa ja raukeimmissa hetkissään kuin heittäytyvässä tulkinnassaan ja tarttuvissa kertosäkeissään. Jenny Wilson on artistina tilanteessa, josta on mahdoton parantaa kovin merkittävästi mitä tulee itse musiikkiin, mutta täytyy pitää sormet ristissä, että hän saa jatkossa ansaitsemansa areenat ja kuulijat, sillä nähdystä ei live-esiintyminen enää paljoa nautittavammaksi muutu.

Grails – livenä kovempi kuin levyllä

Artisti: Grails

Tapahtuma-aika ja -paikka: 28.4.2009 , Tavastia

Hinta: 19€

Viihtyvyysaste: Keikka tempaisi alusta asti mukaansa loistavilla soundeillaan ja koukuttavimmat palat jätettiin kivasti viimeisiksi

Posse: Blogittaja ja Tommi von Pale Ale

—————————————————————————————————————

Viime vuosina äärimmäisen tuotteliaaksi yltynyt itämaisilla vaikutteilla tummanpuhuvaa ja groovaavan rytmikästä post-rockia veivaava jenkkibändi Grails oli kuukauden takaisen This Will Destroy You:n Semifinal-keikan jälkeen pieni kysymysmerkki siinä mielessä, että onnistuvatko he (perstuntumalla jopa vähemmän “suuren” yleisön tietoisuudessa oleva bändi) täyttämään Tavastian. Kotimaisen lämppärin Shogun Kunitokin aikana Tavastialla olikin aika pelottavan vähän porukkaa, mutta onneksi Grails sai omalle vedolleen muutaman kymmentä kuulijaa lisää, eikä pelkästään baarin puolelta. Yleisömäärä jäi silti pieneksi pettymykseksi varmasti niin järjestäville tahoille kuin bändille itselleenkin – aika harvoin on noin vapaasti saanut seurata Tavastialla keikkaa.

Sen minkä bändi levymyynnissä ja/tai kuulijamäärässä ehkä menettää kompromissittomalla tyylillään ja tinkimättömällä melodioitaan piilottelevalla miksauksellaan, voittaa paikalle vaivautunut asiaan perehtynyt yleisö livenä. Livesoundissa huomattavasti vähemmälle jääneet itämaiset vaikutteet korvattiin keskenään kilvoittelevilla sähkökitaroilla ja myös lennokkaat ja groovaavat bassot toivat monet melodiat huomattavasti vahvemmin pintaan kuin levyllä. Voi jopa sanoa bändin rokanneen yllättävän rankalla kädellä ajoittain. Samaan hengenvetoon voi todeta keikan koostuneen pääosin bändin rivakammista ja melodisemmista vedoista, joten halutessaan Grails voisi olla varmasti levylläkin suoraviivaisempi ja tavoitella isompaa kuulijakuntaa, mutta eihän bändin musiikissa siitä ole kyse. Levyiltä tuttuja fiilistely-/näpertelyvälipaloja ei kuultu kuin lähinnä biisien väleissä seuraavia varten soittimia viritellessä, joka aika pitkälti johti myös siihen, ettei keikalla kuultu ainuttakaan välispiikkiä. Tämä nyt toisaalta ei varmastikaan haitannut ketään. Yleisö tuntui nimittäin olevan alusta asti huomattavasti paremmin mukana ja äänessä kuin esim. jo mainitulla This Will Destroy You:n keikalla.

Vaikka keikka alkoikin melkoisella intensiteetillä, lähti se tosissaan lentoon puolivälin paikkeilla bluessahtavalla tripillä (blogittajan korvaan kuulosti jonkin verran Reincarnation Bluesilta), jonka jälkeen yleisö jätettiin leijumaan pinkfloydmaisen Acid Rainin raukeaan tunnelmaan, joka osoittautui selkeästi perus-Grailsistä poikkeavana biisinä hyväksi virkistyspalaksi ennen keikan päättänytta kolmen tummasävyisemmän tripin putkea.

Uuden Doomsdayer’s Holiday-levyn avaava nimikkobiisi huutointroineen otti taas rankemman ja tiukemman otteen yleisöstä ja keikan ennen encorea päättänyt redsparows-koukulla varustettu loistava Origin-Ing veteli niskoja ääripäästä toiseen ennen reilun tunnin mittaisen setin (odotetusti) päättänyttä kutosvaihteella kaahattua, hektistä Silk Rd:a, joka viimeistään osoitti, että Grails voisi halutessaan olla paljon yleisöystävällisempi ja maailman tavastioita täyteenvetävä bändi. Mutta näin loistavan show:n jälkeen päälimmäinen kysymys kuuluu: miksi pitäisi?

Täytyy vielä antaa erityismaininta bändin rumpali Emil Amosille, joka laittoi pystyyn post-rock-mittakaavassa melko raivokkaan shown ja piti ajoittain lähes yksin yllä hurjaa intensiteettiä muun bändin vetäytyessä maalailemaan taustalle. Muutenkin tuntui siltä kuin herra olisi latonut ylimääräisiä iskuja kaikkiin niihin väleihin, joissa monet kolleegoista olisivat antaneet musiikin hengittää ja hakea omaa paikkaansa efekteineen ja kaikuineen. Toisen kitaristi/perkussiosoittajan apu toki auttoi asiaa, mutta erityisesti rumpalia oli upea seurata ja kuunnella.

Muutenkin Tavastian akustiikka antoi myötä upean shown, ja täytyy vain toivoa, että tulevaisuuden thiswilldestroyyout tulevat myös naapuriin Semifinalin sijaan, sillä tällä kertaa pystyi alusta saakka keskittymään täysin oleelliseen. Miksauspöydällekin se osa kunniasta, jonka herra ansaitsee.

Sellainen oli siis seuraava etappi Helsingin tour de postailu-kiertueesta ja vielä on ainakin Mogwai ja God Is An Astronaut jäljellä, helvetin lujaa ja hitaasti kypsytellen hyvä tulee!

This Will Destroy You – Semifinalin oodi rytmiryhmälle

Artisti: This Will Destroy You

Tapahtuma-aika ja -paikka: 6.4.2009 , Semifinal

Hinta: 7€

Viihtyvyysaste: Keikka osoittautui odotetun koukuttavaksi heti kun osasi olla välittämättä hieman puuroutuneista soundeista

Posse: Blogillekirjoittava, Annyka ja Tom of Corso

————————————————————————————————————————————————————————–

Helsingin tämän vuoden laadukas post-rock-tarjoilu lähti kunnolla käyntiin viimeistään tämän This Will Destroy You:n odotetun visiitin myötä. Explosions In The Skyn tyyppistä melko puhtaasti melodiavetoista post-rockia soittava TWDY on vielä uransa alkutaipaleella yhden EP:n ja yhden varsinaisen pitkäsoiton julkaistuaan, mutta Young Mountain-EP:tä pidetään oikeutetusti yhtenä genren kärkipään tuotoksista, joten siinä missä Texasilais-nelikon saapuminen otettiin melkoisena yllätyksenä vastaan, oli keikkapaikkavalinta vähintäänkin yhtä kova yllätys. Tosin, vaikka keikka vedettiinkin loppuunmyydylle Semifinalille, on melko vaikea sanoa, että olisiko paikalle saapunut merkittävästi enemmän porukkaa vaikka se olisi järkätty isommalle klubille. Todennäköisesti ei, mutta täysi tupa osoitti jälleen, että näille illoille on kyllä tilausta.

Keikka lähti käyntiin pienten teknisten (tai miksausteknisten) säätöjen myötä, kun vielä ensimmäisen biisin loppupuolellakin bändi vaati tuskastuneen oloisena miksauspöydän suunnalta lisää ääntä toiselle kitaralle. Semifinalin (tai lähes minkään muunkaan Helsinkiläisklubin yleensäkään…) äänentoisto/akustiikka kun ei tunnu yltävän levyiltä tutulle tasolle, jolla kitaramelodiat johtavat biisejä. Aivan aluksi tuntuikin siltä, että basisti ja varsinkin rumpali moukaroivat kitaristit alleen, vaikkakin tremolovallit erottuivatkin alusta saakka ihan siedettävästi muusta äänimassasta. Pidemmän päälle joko miksauspöydältä saatiin lisää tehoa liidikitaralle tai oma alitajunta alkoi täyttämään tuttuja melodioita äänimassaan, sillä kyseisiin ongelmiin ei takkuisen alun jälkeen tullut kiinnitettyä enää huomiota.

Bändi soi tunnusomaisen kauniisti ja vastapainoisesti odotetun kovaa ja dynaamisesti koko keikan ajan, levyiltä tuttuja samplejäkään unohtamatta, eikä ainakaan yrityksen puutteesta voi itse soittajia syyttää. Harvoin on basso saanut yhtä kovaa kyytiä kuin TWDY:n rankimpien minuuttien aikana. Sen sijaan bändin ja yleisön välinen vuorovaikutus jäi jopa humoristisen vähäiseksi alun esittelyspiikin kerätessä lähinnä henkistä hyväksyntää ja seuraavan (“jo” ennen viimeistä biisiä lausutun!) spiikin jäädessä myös ilman minkäänlaista vastareaktiota. Tämä voidaan varmaan ainakin osittain laittaa maanantai-illan piikkiin. Ensimmäiset kollektiiviset taputuksetkin tulivat vasta ennen viimeistä biisiä, mutta toisaalta tämä ei tuntunut ketään haittaavan, ja vähiten bändiä itseään, sillä koko keikka soitettiin viimeistä biisiä lukuunottamatta “putkeen” ilman hengähdystaukoja outrojen ja introjen maalailuja lukuunottamatta. Jälkikäteen voi sanoa, että tämä osoittautui bändiltä hyväksi vedoksi. Yleisö pysyi keskittyneenä ja haltioituneena paikoillaan alusta loppuun, ja viimeisen biisin jälkeiset aplodit osoittivat, ettei näin päässyt käymään ainakaan fanien tyytymättömyyden takia. Eikä bändikään missään vaiheessa vaikuttanut välinpitämättömältä, vain kovin keskittyneeltä ja totiselta.

Young Mountainilta kuultiin ilahduttavasti ainakin levyn helmet Quiet, The World Is Our _ ja reilun tunnin mittaisen setin päättänyt monipuolinen ja loistava TWDY:n raskaampia nyansseja lopussa tapaillut There Are Some Remedies Worse Than The Disease, joka paketoi tyylillä illan äänimyrskyt. Viime vuonna ilmestyneeltä bändin nimeä kantavalta debyyttipitkäsoitolta kuultiin mielestäni ainakin Three-legged Workhorse, Threads ja They Move On Tracks of Never-ending Light 65daysofstatic:n ja jopa Múm:in mieleentuovine sampleperkussioineen, joita myös Grandfather Clock:lla kuultiin. Samplet toivat keikan äänimaailmaan toimivan lisän ja sopivasti monipuolisuutta bändin pääasiassa melko perinteisiin post-rock-soundeihin.

Aina voi valittaa tilasta ja akustiikasta, mutta TWDY esitti vähintäänkin hyvän päänavauksen lähiaikoina jatkuvalle post-rock-bändien maihinnousulle, eikä voi kuin ihastella bändin asennetta kiertäessään ympäri maailmaa soittamassa Semifinalinkin kokoisille yleisöille, rahantuloa kun ei varsinaisesti varmaankaan tarvitse estää eilisen kaltaisilla keikkatuloilla, lipunhintojen ollessa lähinnä naurettavia. Toivottavasti jokainen Semifinalissa ollut ja sieltä ulos jäänyt raahautuu parin viikon päästä Grailsin keikalle Tavastialle ja Mogwain kera Suvilahteen kesäkuun lopussa. Unohtamatta vielä Suomen päästä varmistamatonta God Is An Astronaut:n Kuudennen Linjan keikkaa marraskuussa. Sillä kuten semifinalillinen musiikkihifistelijöitä eilen todisti, hyvä post-rock on (no ei nyt ihan) paskimmillaankin lähes parasta.

(Biisejä saa korjailla, mikäli jotain em. ei keikalla soitettu, muistikuvat ja tunnistukset vähän hataralla pohjalla.)

Antony and the Johnsons – Kulttuuritalon täydeltä, myös henkisesti

Artisti: Antony and the Johnsons

Tapahtuma-aika ja -paikka: 21.3. , Kulttuuritalo

Hinta: 49€

Viihtyvyysaste: Yhtye onnistui luomaan Kulttuuritalolle koko keikan (ja vähän ylikin) kestäneen, positiivisen ja kaihoisan jännitteen

Posse: Blogittaja ja Anni K.

————————————————————————————————————————————————————————–

Aina välillä tulee lähdettyä hetken mielijohteesta jollekin keikalle, tai vaihtoehtoisesti turvauduttua viimeisinä hetkinä kuluttajanmarkkinoihin jo loppuunmyytyjen keikkojen kohdalla. Tällä kertaa kuriirin perjantaina tuomat kaksi lippua jo ajat sitten loppuunmyydylle kamaripopin (tai jos haluatte, vaihtoehtoisen popmusiikin) kruunaamattoman kuninkaan (tai jos haluatte, kuningattaren) keikalle osoittautuivat jälkikäteen vähintäänkin hintansa arvoisiksi.

Ainakin henkisesti androgyyni Antony Hegarty saapui Kulttuuritalon lauteille kuusihenkisen orkesterin kanssa, josta rytmiryhmän lisäksi löytyi niin sellisti kuin kolme viulistiakin. Kaksi viulisteista tosin soittivat ensimmäisten biisien jälkeen myös keikan kitara- ja puhallinosuudet, joten lavalla kuultiin Antonyn upean lauluäänen lisäksi myös hyvin monipuolinen musiikillinen kirjo aina sähkökitarasta saksofoniin.

Vaikkakin Hegartyn ääni ja persoona jo itsessään olisivat riittäneet täyttämään Kulttuuritalon akustiset ulottuvuudet, oli keikka rakennettu myös upeaksi visuaaliseksi kokonaisuudeksi valojen minimalistisella, mutta tehokkaalla käytöllä. Draamankaari aloitettiin jo orkesterin astellessa pimeälle lavalla aloittamaan keikkaa Where Is My Power?:lla, kun pilkkopimeässä kulttuuritalon esiintymissalissa valaistiin ainoastaan soittajat – Hegartya lukuunottamatta. Rauhallisen ja hiljaisen soitannan keskeltä, pimeään jätetyn flyygelinsä(?) äärestä omaperäisellä voimakkaalla äänellään yleisöön ensikontaktit ottanut laulajapianisti nosti Kulttuuritalollisen ihokarvoja pystyyn aloittaessaan iltapuhteensa. Muutama kyynelkin taisi vierähtää ainakin istumakatsomon puolelta havaittuna.

Kulttuuritalo tilana ja sen akustiikka ovat vuosien varrella tuntunut jakavan maksavan yleisön mielipiteet sen soveltuvuudesta tietynlaisen musiikin live-esityksille, mutta Antony and the Johnsons tuntui olevan salissa kuin kotonaan – eikä yleisöäkään eteiseen jätetty. Jo mainittu minimaalinen valaistus toi rauhallisella tempolla yhtyettä (mutta melko harvoin itse yleisöä) esiin ja toisena soitetun Her Eyes Are Underneath the Groundin aikana jo itse Hegartykin saatiin näkyviin mustan flyygelinsä ääreltä. Siinä missä valaistuksella hienovaraisesti painotettiin eri soittajien suorituksia yksi kerrallaan tai pienryhmittäin, oli yksi instrumenteista koko illan odotetusti ylitse muiden. Hegartyn näennäisen hauras, mutta kestävä ja voimakas, ääni kuului täydellisesti istumakatsomon kauimmaisiinkin kulmiin ottaen kappaleet haltuunsa yksi kerrallaan orkesterin monipuolisen soitannan keskeltä, eikä yleisö yksittäisiä spontaaneja taputuksia kappaleiden alussa lukuunottamatta lähtenyt missään vaiheessa häiritsemään tämän suoritusta turhalla yhteislaululla. Kumma kyllä, tälle keikalle järjestely toimi täydellisesti, sen verran voimakas ja ehdoton instrumentti Hegartyn ääni on, myös livenä.

Settilistassa kuultiin odotetusti useita kappaleita uudelta The Crying Light-levyltä (kuten Epilepsy Is Dancing, One Dove ja epätavallisen vahvasti erottuvalla sähkökitaralla höystetty Aeon), mutta edellisten levyjenkään ystävät eivät varmasti kylmäksi jääneet. Sillä vaikka debyytiltä soitettiinkin vain encorea edeltänyt Twilight ja sen aloittanut Cripple and the Starfish, kuultiin illan aikana myös I am a Bird Now:n parhaimmistoa ja jo tavaksi muodostunut omaperäinen livetulkinta Beyoncen(!) Crazy In Love:sta. Huomion arvoisena seikkana myös Kiss My Name:n soittaminen kahteen kertaan putkeen; ensin tuhdimpana orkesterin sävyttämänä versiona ja sitten Hegartyn äänen ja flyygelin kanssa herkisteltynä. Yleisöltä suurimmat ilonkiljahdukset tuntuivat keränneen encoren (jo mainittu Cripple… ja viimeisenä Hope There’s Someone) lisäksi Twilight ja For Today I’m a Boy. Myös Beyonce-coverointi kirvoitti useamman hymyn ja hyväksyvän naurahduksen salista.

Siinä missä yhtye nykyään täyttää kevyesti Kulttuuritalon kokoisen salin musiikillisesti, riittäisi pelkästään Antony Hegartyn ulosanti ja persoonakin samaan. Ujosti keikan alussa yleisöään kiitellyt keulahahmo rohkaistui keikan edetessä ja yleisön vajotessa polvilleen (ainakin vertauskuvallisesti) avaamaan hieman enemmänkin sanaista arkkuaan, jopa innostumiseen asti puhuessaan ukkosenjumalan näköisestä heitä Helsingissä (ajoneuvollisesti, huom.) kyydinneestä taksikuskista sekä kylmän talven ihannoinnistaan. Äärimmäisen sympaattisen laulajan tähtihetki tuli tosin vasta keikan jo “loputtua” ja muun bändin poistuttua lavalta, kun tämä saapui yksin flyygelinsä ääreen keskustelemaan yleisönsä kanssa. Tovin sitä mietittyään, että löytyisikö hänen muistinsa lokeroista vielä jokin laulu esitettäväksi, ryhtyi Hegarty (varmasti pitkälti) improvisoituun soittimensa tapailuun ja hieman äänenavaukselta kuulostavaan tavu- ja äännelaulantaan, jota hetken huvittuneena naureskeltuaan myös yleisö pääsi kokeilemaan Antonyn jaettua katsomon matalalta ja äärimmäisen korkealta vuoroillaan parkuviin puoliskoihin. Tovin yleisöään kapellimestarin elkein johdettuaan, Hegarty paketoi keikan viimeisillä pianosoinnuillaan ja jätti lavan ja tunnekuohussaan vellovan yleisön viimeisen kumarruksensa jälkeen tyhjäksi, mutta onnelliseksi.

Mainittakoon vielä myös, että yleisö oli harvinaisen heterogeeninen (koostumuksensa puolesta ainakin huom.) siihen verrattuna, mihin allenäpytellyt on omalla keikkahistoriallaan tottunut, keski-iän ollessa reilusti päälle kolmenkymmenen. Antony and the Johnsonsin klassiseen musiikkiin ja oopperalliseen teatraalisuuteen flirttaileva ulosanti saikin varmasti ansaitsemansa vastaanoton ja arvostuksen siinä missä se yhdisti nykymusiikkia ja populaarikulttuurin reuna-alueita vanhempaan ja traditionaalisempaan musiikkiin. Yhtye niin kuin yleisökin, tuntui olevan täysin omimmillaan.

Upea nähdä, että musiikkialalta löytyy näin avoimesti etuoikeutetusta ammatistaan ja sen toteuttamisesta nauttivia persoonia, kuten Antony Hegarty.

Circle – hei me soitetaan!

Artisti: Circle

Tapahtuma-aika ja -paikka: 28.2., Nosturi

Hinta: 18€

Viihtyvyysaste: kuin poistaisi tikkuja sormistaan masturboidessaan

Posse: Paikallaolija ja Tommy of Finland

——————————————————————————————————————————————–

Nosturin hieno ja upeasti nimetty teemailta “Psychotropic Caravan” sai koko kansan suosikkiheavy-yhtye Circlen soittamaan ehkä kautta-aikain hallituimman livekokonaisuutensa, joka koostui lähinnä uuden Hollywood-levyn ja tv:n tutuksi tuomista hiteistä. Ikävä kyllä lainavokalisti Bruce Duff ei Nosturiin ehtinyt, mutta hänen ruutunsa hoiti totutulla varmuudella ja ilmiömäisellä vastaavuudella Suomen heavyskenen kovin raipanantaja Mikä Rättö.

Yhtye eteni tunnin mittaisen settinsä käsittämättömällä varmuudella ja johdonmukaisuudella sekä toinen toistaan kauniimmilla, eteerisillä melodioillaan, jotka saivat varmasti myös paikallaolleet suurten kansainvälisten levy-yhtiöiden kykyjenetsijät merkitsemään vihkoihinsa tämän yhtyeen nimen. “Heistä kuullaan vielä!”, kuulin muutaman hihkuneen encorea odotellessaan.

Toisaalta.

Lavalla nähtiin Rätön jo ilmeisen vakiintunut Fingerpori of Tom of Halford-imitaatio, joka nahkahomosteluineen ja turbolover-koreografioineen hakee kyllä vertaistaan hyvässä ja pahassa. Eivätkä muunkaan bändin sankarihevi-pastissit, anteeksi -parodiat, huomaamatta jääneet. Erityismaininnan ansaitsee(?) basisti Jussi Lehtisalon Manaaja-liikehdintä ensimmäisen biisin aikana sekä koko bändin loistavan yliampuva soitanta Rätön raiskatessa Suddenly:a.

Circlen diskografiaa etukäteen silmäiltyäni osasin odottaa pitkälti hajanaista livekokonaisuuttakin, joka odotetusti sisälsikin 85% improvisaatiota ja 15% nahkaa ja hikeä, mutta ehkä Circle-liveneitsyytensä menettäneelle tarjottiin aikalailla enemmän yllätyssektoria ja vähemmän tarttumapintaa kuin alunperin olisin osannutkaan odottaa. Illan teeman huomioiden nähtyä keikkaa tuskin kannattaa arvioida perinteisin mittarein tai yrittää kategorisoida yhtään sen enempää kuin yhtyeen tuotantoa muutenkaan, joten kokoan seuraavassa Selviytymisopas le Circle:n kaikille kohtalotovereilleni, jotka aikovat vastaisuudessa tutustua bändiin, myös livenä:

1. Odota viisitoistaminuuttisia toistavia introja viiden sekunnin riffeille.

2. Se, että samaa nuottia on veivattu seitsemän minuuttia silmät ummessa, ei tarkoita että oltaisiin vielä kovinkaan lähellä loppua. Vinkki: kiinnitä huomiota Rätön nykivään olkapäähän ja koko setin kestävään sex offender-hymyyn.

3. Älä anna itsesi toivoa mitään biisiä etukäteen. Varsinkaan siinä tapauksessa, että se todellakin soitetaan, joskin vokaalit ovat jossain vaiheessa vaihtuneet jonkin itsellesi tuntemattoman hevioopperan vastaaviin (tai nekin ovat improvisoituja).

4. Älä katso vierustoveriasi silmiin, muuten hän todennäköisesti tuijottaa sinua silmiin loppukeikan ajan tai seuraa sinua vessankoppiin saakka.

5. Muista huutaa pari minuuttia “we want more”:a bändin poistuessa lavalta, puolentoista minuutin hc-punk-encore räjäyttää tajuntasi. (No olihan se oikeasti aivan helvetin hauskaa.)

6. Älä vedä tästä artikkelista mitään johtopäätöksiä vaan suuntaa rohkeasti seuraavalle mahdolliselle Circle-keikalle, mikäli huumorintajusi on kierompaa sorttia ja sinua kiehtoo ajatus nähdä ja kokea livenä “Salvador Dali ja David Lynch raiskaamassa Mike Pattonia”.

7. Älä ajattele näkemääsi pettymyksenä vaan ainutlaatuisena esityksenä, jollaiseksi Circle sen on tarkoittanutkin.

8. Ota hymyillen vastaan uusi, syventävä selvitys Femma-gaalan “Porin ulkopuolella tehty positiivinen taidepaska“-palkinnolle.

Bloc Party – Flux on ice

Artisti: Bloc Party

Tapahtuma-aika ja -paikka: 26.2., Helsingin jäähalli

Hinta- ja laatusuhde: 44€, hinta perusjäähallitasoa, keikka maksoi kevyesti lipunhinnan takaisin

Viihtyvyysaste: armoton vitutus narikkasekoilujen jälkeen unohtui onneksi hetkessä keikan alettua

Posse: Paikallaolija, Anykay, Nita, Ms. Lothar ja Lassie-with-the-moves

————————————————————————————————————————————————–

Yhtä varmasti kuin 2005 ilmestynyt debyytti Silent Alarm on omalla panoksellaan auttanut nostamaan indie rockin uuden aallon valtavirtayleisön tietoisuuteen viimeisten vuosien aikana, on Suomessakin odotettu ruutupaidat prässättyinä ja otsatukat ohimoilla sitä, että Bloc Party rantautuisi tännekin asti. Nyt kolmannen levynsä siivittämänä saatiin eurokiertuetta venyttyä vielä yhden keikan verran jäähallille asti ja mikäs sen muikeampaan, olihan tätä odotettukin jo liiankin kauan?

Itse myönnän, että Intimacya kuultuani tulin aluksi siihen johtopäätökseen, että olisin halunnut nähdä keikan mielummin edellisen levyn kiertueella, sen verran ristiriitaisen kuvan uutukainen antoi itsestään, vaikkakin sisälsikin hyviä yksittäisiä vetoja. Toisaalta, viimeistään nyt kolmannella isolla Euroopan kiertueellaan Bloc Party on noussut siihen jäähallijättiläis-luokkaan, joka kuulostaa ja näyttää lavalta helvetin hyvältä. Ja myy hallin lähes täyteen. Epäilen, ettemme välttämättä olisi eilen nähneet yhtä kovaa ja tyylikästä visuaalista tykitystä mikäli keikka olisi toteutunut jo debyytin jälkeen…

Siitä voin sen sijaan olla varma, että yleisö sai hyvin pitkälti mitä oli hakemaan tullutkin. Uuden levyn kertosäevetoisella One Month Off:lla alkanut keikka polkaistiin heti ryminällä käyntiin, äänenvoimakkuuden ja eritoten miksauksen ollessa huippuluokkaa. Jos seuraavaksi tullut niin ikään uutukaisen Trojan Horse sai yleisöltä hieman kylmemmän vastaanoton, saivat fanit ainakin kiinnittää huomionsa lavalla nähtyyn neljään “emo-indie”-sukupolven virstanpylvääseen, jotka luultavasti näyttivät melko pitkälti siltä kuin eturivin kiljujien seinillä ja taustakuvissakin. Tosin seurueemme naisblokin perusteella rumpali Matt Tongin parin biisin jälkeen paidaton surffari-lookki ei kantanut sex appealillään edes aivan seisomakatsomon reunoille saakka. Kele sen sijaan oli odotetusti oma karismaattinen itsensä ja sai paitansa päälläänkin pitäen yleisön varauksettoman tuen alusta saakka, vaikka välispiikit eivät oikeastaan missään vaiheessa päässeet pintaa syvemmälle. Alussa sympaattinen Kele sentään mainitsi kyseessä olevan kiertueen viimeisen keikan ja tämän johdosta “nähtäisiin jotain ainutlaatuista”. Liekö johtunut siitä, ettei allekirjoittanut ole bändiä aiemmin livenä kokenut, mutta suurin ainutlaatuisuus tai spontaanius taisi jäädä pukuhuoneen puolelle.

Kolmantena kuultiin A Weekend in the City:n kokeilevampaan ja elektronisempaan suuntaan aikoinaan poukonnut Hunting For Witches, joka upposi taas sulaan faniyleisöön kuin seurueemme myöhemmät tanssiliikkeet Virgin Oilin lattiaan. (Hemmetin hyvin siis.) Tämän jälkeen edettiin hieman rauhallisemmissa merkeissä Positive Tension, Signs, Waiting For The 7.18-triplan kanssa, mutta tunnelma ei ehtinyt lannistua paljoakaan sillä Bloc Partyn pojat saivat yleisön puolelleen ja pikkurilliensä ympärille alusta saakka. Keikan “ainutlaatuisimman musiikillisen sovituksen” pariin päästiin bändin stimuloidessa kentän tanssijalkoja yhteen soitetulla Song for Clay-Banquet-tandemilla, joka oli itsessään aikalailla se mitä allekirjoittanut lähti keikalle kuulemaan, joten fiilis ei olisi voinut olla paljoa parempi, varsinkin kuin jo alussa mainittu vakuuttava visuaalinen valokavalkadi laittoi jokaisen vähän rokahtavamman biisin kohdalla parastaan ampiaiskenno- ja shokkivalojen (jep, virallisia termejä molempi, tsekatkaa vaikka wikipediasta, jahka ehdin editoimaan) tatuoidessa verkkokalvoille kaikenlaista vakuuttavaa poisräpytelväksi.

Keikalla kuultiin 19 biisiä, joiden järjestys noudatti keskimäärin kaavaa nopea-hidas. Pidemmän linjan faneja varmasti ilahduttanut settilista koostui melko tarkalleen kolmen levyn välille jaettujen (5-5-6) biisien lisäksi parista erikseen (tai levyjen bonusversioilla) julkaistusta biisistä. Edellämainitun tandemin jälkee bändi tosin laittoi pari vaihdetta lisää ja alkoi soittamaan juuri niitä biisejä, joilla yleisöstäkin saataisiin ylimääräiset hikipisarat irti. Vielä ennen encorea päästiin nauttimaan peräkkäin Uniform ja Mercury, jonka aikana ilman kitaraansa jammannut Kele otti yleisön riemastukseksi vähän lähempää kontaktia jo aiemmin lavalla nähtiin ja välispiikeissä mainittuun lavateknikkoonsa. Teknikon tyyneydestä päätellen tuskin ensimmäistä kertaa. Mercury kuten muutkin elektronisemmat ja sämpleillä levyllä täytetyt biisit toimivat livenä yllätävän- tai odotetun- hyvin, eikä yleisön puolelta ollut havaittavissa kurtistuneita kulmia, vaikka bändi onkin lähtenyt kehittämään soundiaan aikalailla toisesta levystään lähtien. Bändi hoiti muutenkin livesoitannan ihailtavasti. Basisti Gordon Moakes hoiti syntetisaattorit, kellopelit ja jopa encoren alussa toisen rumpusetin, ja tällöin Kele Okerele soitti kitarallaan tarvitut bassolainit, joten turhia sampleja tai “haamuääniä” ei tarvinnut keinotekoisesti soitattaa. Kelen pedaalivalikoimasta löytyi myös iso kasa levyiltä tuttuja efektejä niin vokaaleihin kuin kitaralleenkin. Ennen encorea tarjoiltiin Silent Alarm-friikeille vielä hienot This Modern Love ja Like Eating Glass, jotka saivat niinikään ansaitsemansa vastaanoton. Varsinkin jälkimmäinen sai yleisön äänijänteistä kiitettävästi irti.

Encorea saatiinkin sitten vaatimattomasti kuuden biisin edestä, ja alkuun hempeillyn ja kahdella rumpusetillä vedetyn Sunday:n jälkeen kuultiin melko orgastinen viiden biisin katras; Halo, The Prayer, Helicopter, Ares ja Flux. Tämän hienosti diskografiaa läpivalaisseen sarjan ajan yleisö söi bändin kädestä, eikä edes kahta viimeistä biisiä edeltänyt pieni tauko (toinen lavaltapoistuminen) ehtinyt poistaa kovin montaa hätähousua narikan puolelle. Fluxin alkuun oli tönkösti/hauskasti lavateknikon häiriköinnin varjolla ujutettu sample Christian Balen raivokohtauksesta uusimman Terminaattorin kuvauksissa, joka oli ainakin bändin mielestä törkeän hauskaa, mutta yleisöstä päätellen tämä taisi mennä aika monelta ohi, no harm done.

Muutenkin lopun sinkkukatras oli melkoinen osoitus siitä, kuinka tarttuvaa ja monipuolista musiikkia Bloc Party on viimevuosina onnistunut työstämään, siitäkin huolimatta, että perseessä on saattanut olla pieni pelko siitä, että miten maksava ja rakastava yleisö tulee reagoimaan syntetisaattorien astuessa etualalle. Virgin Oilissa keikan jälkeen kuullun Kele Okerelen dj-setin ja tanssittavamman musiikin fiksaation perusteella voi olla ihan aiheellista varautua siihen, että Bloc Party jatkaa valitsemallaan tiellä ja seuraavalla levyllä kuullaan jälleen hieman kehittynyt Bloc Party. Tosin, mitä väliä, kunhan sillä kuullaan jälleen kerran onnistunut Bloc Party.

Kaikin puolin loistava ja viihdyttävä keikka, josta tapojen mukaisesti on kuitenkin pakko hieman valittaa. Se taho, joka vastaa jäähallin narikoiden toimivuudesta saa syödä kyllä hatullisen emoindiepopparifanin paskaa, sillä miten vitussa on mahdollista, että kun tarkasti tiedetään, että kuinka paljon ihmisiä tulee paikalla (eikä keikka ole edes loppuunmyyty), joutuu useampi sata fania kantamaan takkinsa kentälle mukanaan, koska “narikat ovat täynnä”? Ala-arvoista maksavan yleisön aliarviointia.

Opeth – ukonilmaa Kaapelitehtaalla

Artisti: Opeth

Tapahtuma-aika ja -paikka: 15.2.2009, Kaapelitehdas

Hinta- ja laatusuhde: 35€, passelisti hinnoiteltu

Viihtyvyysaste: mustaa päälle ja pää keinumaan, tutulla kaavalla pärjäsi todella mainiosti jälleen kerran

————————————————————————————————————————

Joulukuisen Kaapelitehtaan visiitin peruuntuessa keikkapäivänä nokkamies Åkerfeldtin voinnin takia taisi allekirjoittanutkin päästellä muutaman ärräpään, sen verran kauan keikkaliput olivat polttaneet lompakossa. Nyt tasan kaksi kuukautta myöhemmin saatiin oiva osoitus Opethin nykykunnosta ja Kaapelitehtaan ominaisuuksista ja sopivuudesta tämän kaliiberin keikkojen järjestämiseen.

High fidelity. Uskollinen äänentoisto. Aloitetaan valitusvirrellä; Kaapelin akustiikka tappoi hetkittäin turhan paljon sitä mitä ämyreistä olisi pitänyt kentälle kuulua. Uskollista bändille se oli vain, jos on tottunut kuuntelemaan Opethinsa subbari korvaan teipattuna, sillä alusta saakka tuplabasari peitti alleen lähes kaikki muut instrumentit. Rumpali Axenrotia kovalle miksattu ja hyvässäkin erottuva rumpusetti tuskin haittasi kovinkaan paljoa, mutta tuplabasari tuntui pahimmillaan siltä kuin hallin seiniä, kattoa ja lattiaa moukaroitaisiin, eikä edes musiikin tahtiin. Tila reagoi mataliin ääniin vähän turhankin paljon ja muutamastakin suusta kuului keikan jälkeen sama virsi: tuntui kuin esiintymislavakin olisi tärissyt musiikin voimasta.

Myöskään tilana Kaapelitehdas ei vakuuttanut. Yleisöstä katsoen lavan vasemman puolen seinä oli sentään peitetty verhoilla, mutta tukipilarien oikea puoli, täysin valoisa sellainen, jätettiin täysin peittämättä ja mikäli oma paikka oli tarpeeksi kaukana (tai vasemmalla seinustalla), vaikutti paikoin siltä kuin Opeth olisi soittanu Olympia-stadionin käytävällä. Myöskään välittömästi lavan oikealla puolella ollut “vahtimestarin toimisto” ei varsinaisesti sopinut kuvaan.

Mutta koska tätä ei kirjoiteta Hifi-lehteen, eikä bändin arvon ainoa mittari ole keikkapaikan akustiikka, lienee oleellista keskittyä lopputekstin ajan siihen, minkä Opeth tekee tämän hetken progressiivisen metallin pumpuista ehkä jopa parhaiten.

Keikka alkoi uuden levyn Heir Apparentin massiivisella alkujyrinällä ja alusta saakka oli selvää, etteivät Opethin tärkeimmät instrumentit eli kitarat ja Åkerfeldtin ääni tule jäämään akustiikan jalkoihin. Varsinkin vokalistin örinät iskivät paikoittain kovempaa ja terävämmin kuin kitaravallit, eikä soitannassa ylipäätänsäkään ollut moitteen sijaa. Vaikka äänenvoimakkuus oli koko keikan ajan hyvin siedettävä (ilman korvatulppia tms), niin kaapeista lähti kyllä helvetinmoinen jyrinä molempien kitaroiden pauhatessa. Jopa lead guitar kuului pääosan keikasta vähintään tyydyttävästi, ainoastaan akustiset kitaraosiot jäivät välillä hieman muun soitannan jalkoihin. Heir Apparent tarjosi jo alusta saakka Opethia koko kirjossaan, äärimmäisen raskaasta herkkään ja kauniiseen, mutta yleisö lähti toden teolla mukaan vasta toisena kuullussa Ghost of Perditionissä. Räjähtävän alkukimaran jälkimmäiset biisit The Leper Affinity ja Godhead’s Lament saivat myös yleisöltä kiitettävän määrän liikettä ja ääntä osakseen. Vaikkakin on todettava, että yleisilmeeltään fanit tuntuivat lavasta lasketun ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen tulleen paikalle tekemään opinnäytetöitään, sen verran harras ja totinen ilmapiiri oli suurimman osan keikasta.

Jos osa yleisöstä tuntui näin tekevän, niin ainakaan Opeth ota itseän liian tosissaan, vaikka huumoria yhtyeen materiaalista saa etsiä kuin lyhyitä hiuksia keikkayleisöstä (näin pari). Mikael Åkerfeldt vastasi välispiikeistä ja täytyy myöntää, että suurin osa tarinoinnista oli yllättävän hauskaa, jopa suomalaiseen mentaliteettiin sopiva sana “urpoilu” tuli paikoittain mieleen mm. miehen kertoessa osaavansa vitun lisäksi vain vähän suomen kielisiä sanoja, kuten jukkatolonen ja amorphis. Hetkittäin laskeuduttiin jopa alatyylin puolelle, joka tässä ympäristössä tuntui hämmentävän osuvalta. Myös setin loppupuolella hoidettu bändin esittely (fiktiivisten(?) seksilelufetissiensä pohjalta) tuntui purevan yleisöön hyvin.

Settilistalla oli uudelta levyltä kolme biisiä, muuten poppoo valitsi suunnilleen biisin per levy, aina Morningriseen asti.

Keikan puolivälin jälkeen tulivat sen hämmentävimmät minuutit. Oletettavasti yleisön jatkuvaan biisitoiveiden huuteluun (tai sitten silkkaa hauskuuttaan/vittumaisuuttaan) kyllästyneenä bändi soitti putkeen viitisen biisiä, lopettaen jokaisen parin minuutin kohdalla. Sinänsä hauska idea kirvoitti yleisöltä varsin monimuotoisen reaktion – siinä missä monet jaksoivat nauraa ääneen suosikkibiisiensä(?) tuskastuttaville keskeytyksille, kaikille ei huumori enää ensimmäisenkään katkaisun jälkeen pelannut ja keskisormet ja buuaukset löysivät lavan. Pointtiaan alleviivatakseen bändi jatkoi tätä kymmenisen minuuttia raiskaten ainakin Bleakiä, Burdeniä, the Drapery Fallsia ja viimeisenä Master’s Apprenticeä odottaneiden haaveet. Priceless tai ei, kukin päättäköön itse.

Tosin, vastapainoksi bändin vittuilulle, huumoria ei puuttunut tällä kertaa musiikillisestikaan. Toisiksi viimeisenä vedetty The Lotus Eater kun räjähti käsiin siinä vaiheessa kun levyllä pudotetaan flyygeli kierreportaisiin ja kuullaan jopa Opethiksi kokeilevaa jazzailua. Kaapelitehdas sai tämän minuutin kuulostamaan St. Sandersilta. Koskettimet hautautuivat lähes täysin jo sinällään heikosti erottuneiden kitaroiden alle ja koko tilanne oli hetken tragikoominen. Vähän kuin yrittäisit heliumäänellä vakuuttaa syyttömyyttäsi oikeudessa, eikä tuomarina ole Jope Ruonansuu. Biisin loppujyrinät pelastivat paljon ja yleisö sai selvästi haluamansa bändin poistuessa lavalta ennen encorea.

Encoressa kuultiinkin sitten odotetusti Åkerfeldtin taannoisessa haastattelussaan tällekin kiertueelle lupailema Deliverance, joka toimi kaikin puolin aivan helvetin hyvin. Vartin mittainen eepos kirvoitti viimeisetkin pirunsarvet ja päänheilutukset yleisöstä jo ensisekuntien junttauksesta lähtien, jättäen tuskin ketään kylmäksi. Todellinen taidonnäyte siitä, mihin tämän hetken alansa paras kykenee.

Ei varmasti tarvinne alleviivata erikseen, kuinka loistava muusikko ja karismaattinen esiintyjä Åkerfeldt on. Mutta. Jäipähän herrallekin jotain harjoiteltavaa. Setin loppupuolen Hessian Peelissä Mikael ei kyennyt laulamaan levyllä kuultavia takaperin käännettyjä lauluosuuksiaan. Säälittävää. Jumalakaan ei ole täydellinen?

Ladytron – Liian coolia tanssittavaksi?

Artisti: Ladytron

Tapahtuma-aika ja -paikka: 1.12.2008, Tavastia

Hinta- ja laatusuhde: 20€, sopivasti hinnoiteltu

Viihtyvyysaste: Kun sisäisti sen, ettei sinne kukaan tullut oikeasti tanssimaan, niin mikäs siinä itse heiluessa

Posse: Paikoillaanliikkuja, Anniak ja N.Lo

———————————————————————————————————————————————————————

Ladytron taitaa olla tämänhetkisen elektropoppi-skenen tunnetuimpia nimiä ja Tavastia olikin loppuunmyyty, kuten samoissa piireissä ylistetyn Cut Copynkin keikalla joitakin viikkoja sitten. Vaikka englantilais-skotlantilais-bulgaari (viimeistäkin kieltä käytetään ilahduttavasti joissakin bändin biiseissä) porukka on luokiteltavissa synataustojen ja elektronistenrumpujenkin perusteella “tanssimusiikin” alle, tummanpuhuvat soundit ja pääasiassa melko rauhallinen tempo ilmeisesti tekevät tanssimisesta, ainakin meille juroille suomalaisille, haastavaa livetilanteessa.

Lava-asetelmassa luotettiin bändin naisvokalistien (toinen englanniksi, toinen bulgariaksi) vetovoimaan ja heidät olikin asetettu lavan eteen syntetisaattoreineen. Muu bändi eli rytmiryhmä rumpuineen ja bassoineen, sekä taustasynista vastannut kaveri ja kitaristi-synisti (neljännet koskettimet…) oli painettu taustalle. Rumpalilla taisi olla tylsin iltapuhde, siinä missä elektroniset biitit hoitivat kaiken vähänkään peruskuvioista poikkeavan, mutta eipä se tuntunut häntä haittaavan – joskin ei kiinnostavankaan. Myös basisti ja kitaristi jäivät pääosin melko pienelle osalle showsta.

Laulajakaksikko olikin, sen lisäksi että bändin näyttävintä antia, se mihin yleisön fokus keikalla pitkälti keskittyi. Bulgaarisyntyisen tarvitessa kainalokeppejä siirtymisiin, oli selvää, että lyhyisiin mustiin hiuksiin ja mustaan mekkoon somistaunut Helen Marnie olisi se, jolta urotekoja odoteltaisiin. Laulut vedettiin levyille uskollisesti kylmästi ja sen enempiä eläytymättä, mutta jälkimmäisenä mainittu riehaantui sentään muutaman kerran keikan ajalla tanssimaan yleisön kanssa – tai sitä kannustaakseen.

Keikan aloittanut jylhä Black Car antoi osviittaa siitä, että siinä missä bändiltä ei esityksellisesti olisi luvassa mitään suurempia irtiottoja, tulisi yleisönkin tsempata toisiaan liikkeeseen, jos Tavastia halutaan saada pomppimaan. Bändi noudatti kuitenkin tummaa ja korutonta tyyliään esiintymisessään lavasteet ja valot mukaanlukien, eikä missään vaiheessa yritettykään luoda yleisön kanssa muuta kuin musiikillista sidettä. Uskollisena levyversioille vedetyt biisit kuitenkin tarjosivat suurimmalle osalle varmasti juuri sen, mitä he tulivat Tavastialta hakemaankin.

Varsinkin tiukan yhteislaulupotentiaalin omaavat Ghosts, Runaway, International Dateline ja illan odotetusti päättänyt bändin ykköshitti Destroy Everything You Touch saivat yleisönkin äänen kuulumaan. Viimeisen parin minuutin aikana jopa koettiin sitä pelättyä yhteistanssiakin, Marnien kannustuksesta. Sen verran hyvä olo jäi, että olisi sitä toivonut jo aikaisemminkin. Niin yleisön aktiivisuutta kuin bändin interaktiivisuutta ja kannustustakin.

Tällaisenaan Ladytron jätti itsestään kuvan bändistä, joka on löytänyt oman tyylinsä, joka pyritään säilyttämään levyiltä keikoille niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Cool, synkkä ja konemaisen etäinen. Esitykseen tuskin kukaan oli kovin pettynyt, mutta itse jäin miettimään, että kuinka hyvä keikka/kokemus missaamani Cut Copyn visiitti olisi voinut olla, Roisin Murphyn vedoista puhumattakaan.

Deep Blue olisi ollut kiva kuulla vielä. Ja Versus, muutenkin kuin dj:n välittömästi keikan jälkeen soittamana.

Auf der Maur – Kanadan kuningatar

Artisti: Auf der Maur

Tapahtuma-aika ja -paikka: 28.11.2008, Nosturi

Hinta- ja laatusuhde: 20€, kukapa ei sitä olisi maksanut Melissan näkemisestä?

Viihtyvyysaste: Hitit villitsivät siinä missä uusi materiaali runsaudellaan latisti hieman tunnelmaa

Posse: Paikallaankuolaaja ja Annjak
———————————————————————————————————————————————————-

Nosturin pimeydessä vaeltavia Smashing Pumpkins- ja Queens of the Stone Age-paitoja katsellessa tuli pelin henki selväksi alusta lähtien. Kuten allekirjoittanutkin, oli paikalla varmasti suurehkolla prosentilla musiikindiggailijoita, jotka yhdistävät Melissan lähinnä entisiin projekteihinsa, ja olivat tulleet katsomaan nimenomaan tätä palavanpunaisissa kiharoissaan viekottelevaa sooloprojektinsa basistilaulajaa.

Courtney Love, Billy Corgan, Josh Homme, Mark Lanegan, Chris Goss, James Iha, Nick Oliveri ja Brant Bjork. Melissa Auf der Maurin bändihistoriaa ja esikoislevyn tekijäkaartia katsellessa ei voi olla tuntematta pientä kateutta kaikkea sitä rockjumalaa ja stoneräijää kohtaan, joita studiossa ja kiertueilla on hengannut. Holen ja Smashing Pumpkinsin pikapestin jälkeen erinäisten vähemmän tunnettujen projektien kautta sooloartistiksi ajautunut artisti keräsikin taakseen sen verran vahvan studioporukan, että pelko floppaamisesta ei varmastikaan ollut ensimmäisenä mielessä. Vähemmän yllättäen debyyttilevy kuulostikin kevyemmältä QOTSA:lta, tosin yllättävän kitaravetoiselta sellaiselta.

Uuden, vielä ilmestymättömän levyn esikiertue ylettyi yllättäen pohjolaan saakka ja “multimediapakettina” julkaistava Ouf of Our Minds pyrkii näemmä olemaan myös livenä enemmän kuin vain musiikkia. Tästä osoituksena keikka alkoi n. 25 minuuttisella lyhytelokuvalla (Kanadan?) luonnosta ja siitä, kuinka metsurit kaatavat verta valuvaa puuta ja teurastajat katkovat karjan päitä, eli valveutuneelle ja juopuneelle suoraviivaisen alternative rockin ystäville tarjoiltiin heti alkuun ympäristöpoliittinen kannanotto – joka ei reaktioista ja yleisön liikehdinnästä päätellen oikein uponnut. Videossa sinänsä ei visuaalisen komeuden ja lopussa Auf der Maurin myötä nähdyn kauneuden ansiosta ollut mitään vikaa, mutta sen kesto latisti tunnelman jo ennen ensimmäistäkään biisiä.

Vihdoin kun verhot avautuivat ja bändi pääsi esiin, alkoi tuijotuskilpailu, jossa lähes täysi Nosturi yritti kilpaa olla kiinnittämättä huomiota geneerisen näköisiin rokkijätkiin, jotka samanlaisissa asuissa soittivat rokkiprinsessan ympärillä. Ilta oli täysin pyhitetty Melissalle, ja jo ensimmäistä biisiä edeltäneissä jamitteluissa saatiinkin nähdä täydellinen oppitunti siitä kuinka basson kanssa eläydytään näyttäen samalla hemmetin hyvältä.

Noin puolet keikan materiaalista oli uudelta levyltä, joka tottakai toi hiukan etäisyyttä yleisön ja musiikin välille, sillä sen lisäksi, ettei levyä ole vielä paria biisiä lukuunottamatta mistään kuultavissa, eivät myöskään keikalla siltä soitetut biisit saaneet yleisöä kovin riehakkaaseen larppaukseen, vaan meno jatkui Melissan tuijottamisena aina kun soitettiin vähemmän tunnettu kipale.

Livesoundi oli miksattu debyytille uskollisesti hyvinkin kitaravetoiseksi, eikä Melissan basso päässyt tai halunnut oikein kuulua varsinkaan keikan alkupuolella, jolloin myös laulu tuntui hukkuvan soitannan sekaan. Heti toisena biisinä vedetty, yksi avausalbumin helmistä, Real a Lie osoitti kuitenkin, että kyllä tälläkin yhtyeellä on sanottavaa ja faneilla pompittavaa. Muutkin avausalbumin kovemmat rykäisyt saivat yleisön vähintään tyydyttävästi mukaan, joten keikkaa voinee puoliksiuudella materiaalilla pitää loppupeleissä ihan onnistuneena. Varsinkin Taste You, Overpower Thee:n herkkä tulkinta pelkästään toisen kitaristin kanssa sekä I Need I Want I Will ja keikan päättänyt hittisinkku Followed the Waves osoittivat, ettei Melissa orkesterinsa kanssa ollut paikalla pelkästään entisillä meriiteillään.

Uuden levyn biisit jättivät kuitenkin paljon sulattelemisen varaa, eikä keikan aloittanutta lyhytelokuvaakaan voi pitää täysin onnistuneena vetona (keikan kannalta). Ilta ja yhtye on kuitenkin pyhitetty tälle kanadalaiselle käheän seksikkäällä äänellä jopa yllättävän ujosti spiikanneelle bassojumalattarelle, jonka näkemistä enempää kiimaa tietyn piirin diggareissa tuskin olisi nostattanut kukaan muu kuin Darcy Wretzky.

Niitä keikkoja, jolloin itse artistin näkeminen merkitsee enemmän kuin musiikin kuuleminen.

Hidria Spacefolk – Pornoviiksillä avaruuteen!

Artisti: Hidria Spacefolk

Tapahtuma-aika ja -paikka: 15.11.2008, Semifinal

Hinta- ja laatusuhde: 8 euroa, suoraan suoneen!

Viihtyvyysaste: Vähemmänkin humaltuneena olisin viihtynyt

Posse: Paikanluotaaja, TomMmi ja Annka

——————————————————————————————————————————

Ennen kuin asiantuntemattomuus alkaa paistamaan tekstistä läpi kuin viikon darra työhaastattelussa, täytyy todeta, etten ole tutustunut kyseiseen bändiin muutoin kuin yhtyeen nettisivujen soittimen (koko tuotanto kuunneltavana, josta todella iso plussa!) kautta, joten lähdin tälle keikalle lähinnä yhden positiivisen muiston ja lukemani hyvän tukemana. Tosin, bändihän nousi hetkellisesti suuremmankin yleisön huulille viime joulukuussa heidän lämpättyään Porcupine Tree:tä jäähallissa, ja tuolloin sai myös sivullekirjoittanut ensikosketuksensa tähän astrobeatiä potkivaan pumppuun (kuten poppoo itse musiikkiaan kuvailee). Joku muu saattaisi kuvailla bändin musiikkia instrumentaaliksi ja progressiiviseksi space rockiksi.

Termeistä ja genreistä viis, tämä viisihenkisenä Semifinalin lauteet haltuun ottanut porukka potkii ja kovaa! Siinä missä space rockiin tai post rockiin monesti sisältyy mielikuva rauhallisesta maalailusta ja vieläkin rauhallisemmasta draamankaaresta, on avaruusheppujen ansioksi ehdottomasti luettava varsinkin livetilanteeseen erittäin hyvin sopiva nopeahko peruspoljenta, joka pitää kymppiminuuttiset biisitkin jatkuvasti elossa ja liikkeellä. Henkilökohtaiseksi ansioksi luettakoon rummuttaja Teemu Kilposen “pornointa ikinä”-look, joka viiksiensä ja takahoukuttimensa johdosta keräsi jo ensimmäisen viisiminuuttisen aikana raadiltamme kolme kunniamainintaa. Loistava meininki! Tavallaan itse rumpalointi olisi ehkä ajoittain voinut olla polveilevampaa ja monipuolisempaakin, mutta yhdessä kolmemetrisen basistin kanssa herrat pitivät biisien selkärangan ihailtavasti kasassa kitaroiden ja synasektion haahuillessa pitkin äänimaisemaa. Vaikka Hidrian jätkille “kingstonwall” saattaakin olla jo lievä kirosana, niin todettakoon, että nopeahko tempo ja rumputyöskentely toivat muutamaan kertaan legendankin mieleen, ei millään pahalla (päinvastoin).

Yhtyeen lavapreesens oli hieman nurinkurinen tiukasti jammaavan rytmisektion ja eniten äänimaailmasta itsenäiseksi erottuvan kosketinsoittajan painaessa menemään taustalla kitaristien päästellessä omia kuvioitaan vähemmällä esiintymisvimmalla ja intensiteetillä etualalla. Mutta toisaalta Semifinalin lavan koko ei tainnut antaa paljoa muuhun myöten, sen verran vähän pinta-alaa viisikolta jäi yli, ja eipä siellä tainnut allekirjoittavan lisäksi kukaan muu olla muuta kuin itse musiikkia aistimassa. Tuli vain hetkellisesti huvittunut olo kun (humalassa) kuvittelin kitaristien olevan portsareita funky-trion edessä, “very interesting people only”.

Se epäoleellisuuksista. Oleellista on se, että Hidria Spacefolk on monien kaltaistensa artistien tapaan todella aliarvostettu yhtye mikäli halutaan kuvitella, että hienoimpien musiikillisten fiiliksien tuojien kuuluisi esiintyä suuremmilla ja kauniimmilla areenoilla. Sen sijaan, mikäli tämän keikan mukanaan tuoma mielihyvä ja musiikillinen ilosanoma halutaan itsekkäästi omia vain minälle ja lähimmäisille, musiikkia rajulla, mutta rakastavalla otteella kuluttaville, en voi väittää, ettenkö saapuisi Semifinaliakin pienempään paikkaan fiilistelemään toista vajaata parituntista näiden hienojen muusikoiden ja paikallaolleiden kanssa.

Helvetin hyvä keikka, joka herätti ainakin yhden uuden levynostajan ja suosittelijan itsestäni.

Hidrriiiaiiaaaaaaaa Speesfoooook!

(vai miten se keikan ainoa spiikki, josta ei saanut sitäkään vähää selvää, menikään?)